Puu on kukassa ja kukka on puussa

Niin on kaunis tämä maa, joka meille on annettu. Pihapuu kukkii, kuin ei olisi kevättä ennen nähnyt ja ihan pian jo antaa valkeat kukkansa pois. Minussa jokin elää tämän tapahtuman kanssa iloa ja haikeutta tuntien. Haikeudessa on kauneutta, koska sieluni syvyydessä tiedän, että vain muuntuvassa elää ikuisuus.

Epäonnistuuko omenapuu, kun se kukkii vain hetken? Odotammeko siltä pysyvyyttä, jatkuvaa kasvua ja kukoistusta?

Mistä omenapuu saa voimansa kasvaa? Oman olemuksensa ideasta vai siitä, että sen juuret ovat maassa ja auringon voima lämmittäen valaisee sitä ulkoa päin?

Entä missä on sen pysyvyys? Kukat antavat itsensä maahan, runko voi katketa, juuret voi repiä irti. Ja kuitenkin, Suuri Omenapuu voi hyvin ja kasvattaa jossain jo uusia valkeita kukkia.

Niin, jo joutui armas aika. Aika on armas, koska sen toisella puolella on kuolema ja kuihtuminen, luopuminen ja pitkä hiljainen sisäänhengitys, joka mahdollistaa uusien alkujen kukoistuksen. Toisella puolella on myös ajassa elävä liike, joka malttamattoman silmässä on näkymätöntä.

Entä ihmisen työ? Kaikenlaista tulee tehtyä, sanottua, aloitettua. Jotakin, mikä kasvaa ja jotakin, mikä oli susi jo syntyessään. Eikö meidät luojiksi kuitenkin luotu? Kun jokin tahtoo syntyä, ei se aina kysy lupaa. Voikukan menestys perustuu sitkeisiin juuriin, lyhyeen kukintoon ja kaikkialle lentäviin uusiin siemenhaituloihin. Toisten kukkien menestys perustuu toisenlaisiin periaatteisiin. On monenlaisia elinkaaria, tapoja olla ja elää, lisääntyä, kukoistaa ja kuihtua, syntyä uudelleen. Kaikella on kauneutensa ja merkityksensä elämän kokonaisuudessa.

(Äidinkielen tunnilla koulussa olen oppinut, että kirjoituksessa tulisi välttää kömpelöitä aasinsiltoja. Jostain sen aasinkin on kuitenkin kuljettava, päästäkseen eteenpäin. Perustelun turvin jatkan näennäisesti toiseen aiheeseen.)

Suomessa näyttää alkavan tänä vuonna kaksi eurytmiakoulutusta. Toinen Snellman-korkeakoulussa ja toinen Vapaassa Eurytmiakoulussa. Kumpikin aloite on mahdollisuus eurytmian uuteen kehitykseen. Erityisesti silloin, kun kunnioitamme moninaisuutta, iloitsemme toistemme olemassaolosta ja ymmärrämme, että itse eurytmia on meille yhteistä – niin kuin kukka on suhteessa puuhun ja puu kukkaan.

Kaikella elävällä on erilaiset kehitysvaiheensa. Ulkoiseen kukoistukseen tai kuihtumiseen katsomalla emme koskaan voi arvioida koko asian olemusta. Jos otamme ajallisen perspektiivin mukaan ja katsomme ilmiöitä kehityskaarena, tavoitamme jo enemmän. Nuori ja vanha voivat täydessä kunnioituksessa elää rinnakkain, toinen muistuttaa uusista tulevaisuusvoimista, toinen hengen perustasta, jolla kaikki olevainen lepää ja juurtuu.

Elämässä kaikki on riippuvaista kokonaisuudesta, kaikki elävä on yhteydessä toisiinsa. Kaikesta, mitä minä olen, saan oikeastaan kiittää toisia ihmisiä.

Silti, mielemme on kovin kiintynyt vastakkainasetteluun. On kuin jokin ulkopuolinen voima tahtoisi ihmisten luovan sieluissaan viholliskuvia, kilpailua, toisin ajattelun uhkakuvia. Omakin aasini tippuu välillä sillalta, joka sille varta vasten rakennettiin. Se, että on kaksi erilaista aloitetta rinnakkain, ei tarkoita, että jokaisen tulisi valita puolensa. Voi täysin rinnoin kannattaa molempia, nähdä molempien arvon ja olemassaolon oikeutuksen. Elämän rikkaus ja vapaus on siinä, että asioita voi tehdä ja toteuttaa monin eri tavoin.

Me ihmiset olemme sidottuina toistemme kohtaloihin lukemattomin, näkymättömin langoin. Joidenkin ihmisten täytyy tulla yhteen, löytää toisensa, työskennellä yhdessä. Tämä ”täytyy” ei tarkoita helppoutta tai kivuttomuutta, vaan kasvun mahdollisuutta. Rudolf Steiner puhuu kuukarmasta ja aurinkokarmasta. Kuukarma tuo ihmiset yhteen rautaisella välttämättömyydellä, tavalla tai toisella. Kohtaamisen hetkestä alkaa aurinkokarma, vapauden karma, joka työskentelee tulevaisuutta kohti. Tulevaisuutemme on tämän vapaan tahtoelämän varassa -- siinä, tartummeko niihin eläviin mahdollisuuksiin, joita ihmisyhteisössä syntyy vai nukummeko mahdollisuuksien ohi. Kysymys ei ole koskaan lopputuloksesta, vaan vilpittömästä pyrkimyksestä.

Vapaa Eurytmiakoulu on tähän asti elänyt ihmisten hyvän tahdon varassa. Niin se tulee luultavasti olemaan myös tulevaisuudessa. Olemme saaneet käsittämättömilläkin tavoilla apua, juuri oikeaan aikaan. Ehkä meitä katsotaan näkymättömässä maailmassa lempeästi. Siellä on myös huomattu, että tarvitsemme apua moniin asioihin.

Olennaista on myös sisäinen prosessi, johon erilaisten aloitteiden kautta astuu. Se, että pitää sielunsa kasassa kaikesta huolimatta (tai ainakin kokoaa sen joka aamu), laittaa itsensä likoon, uskaltaa tehdä virheitä ja hyväksyy sen, että aloitteiden tekeminen on tärkeää sinänsä, riippumatta ulkoisesta onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Kyse on luovasta tahdosta ja liikkeestä, mahdollisuuksien näkemisestä mahdottomassa. Tulevaisuutta luodaan siitä käsin, mikä on sovinnaiselle mielelle mahdotonta.

Englannin kielen sanat initiative ja initiation, aloite ja vihkimys, ovat alkuperältään yhtä. Ihmisen tie on vihkimystie, aloitteen tekemisen tie. Se tarkoittaa luopumista, uuteen astumista, yhteen liittymistä, epäilyksiä, unettomia öitä, tuulisia paikkoja, syviä monttuja ja ihmeitä, jotka todistavat, että elämämme perusta on hengessä.

Vapaan Eurytmiakoulun koulun TÄYTYI syntyä. Se ei vastusta mitään, se on syntynyt yhteydessä ihmisiin, elämästä nouseviin kysymyksiin ja tarpeisiin. Ihmiset tarvitsevat myös mahdollisuuksia antaa vapaasti omastaan ja tehdä työtä lahjaksi toisille. Kiitollisuus ei synny vain saamisesta, vaan myös antamisen mahdollisuudesta.

Puu on kukassa ja kukka on puussa pienen hetken. Varsinainen kasvu ja kehitys tapahtuu ajassa ja elävässä yhteydessä, hengessä ja hyvässä tahdossa.

Ja voi sitä pientä voikukanhaitulaa, joka lentää ilmassa ja päätyy minne sattuu. Siinäkin haitulassa elää pieni voikukkaolento, joka hyvän tuulen sattuessa luo uusia voikukkia ja uusia toiveikkaita haituloita.

Our lives are not our own

From womb to tomb

We are bound to each others

Past and present

And by each crime

And every kindness

We birth our future

Cloud Atlas