”Henkisen maailman kannalta merkitsee ainoastaan rakkaus tekoon sen itsensä tähden.”
Rudolf Steiner: Henkisen tiedon tie
Tämän kirjan sivuille palaan kerta toisensa jälkeen. Sen sisältö peilautuu aina käsillä olevaan yksilölliseen ja kollektiiviseen aikaan, jolloin sanojen merkitys syvenee tietoisuuden ja ajan muuntuessa. Monet lauseet kirjan lehdillä voivat virrata tietoisuuden läpi vaivatta ja nopeasti, mutta niiden uudelleen luominen elämän realiteetiksi on paljon hitaampi prosessi. Ja uskoisin, että kirjassa on enemmän kysymys jälkimmäisestä.
Kirjoitan jotakin oikeastaan päivittäin. Lähinnä itselleni, ajatuksia jäsentämään ja sulattamaan kaikkea sitä, mitä elämässä tulee vastaan. Ensimmäisessä blogikirjoituksessani uskaltaudun jokseenkin henkilökohtaiselle alueelle. Ehkä useammin kuin tiedostammekaan, yksilöllinen ja kollektiivinen kulkevat sisäkkäin ja salatuimmatkin kokemuksemme voivat olla lopulta hyvin samankaltaisia. Seuraavan tekstin olen kirjoittanut joulukuussa 2020. Ajan tunnelma on nyt toinen, mutta edelleen intensiivinen ja odottava.
Ihmeen rosoinen pinta
Sunnuntaiaamu. Heräsin sanaan nollapiste. Kuulin sanan kahdesti, kuin ääneen lausuttuna, hämmentävän kirkkaana, objektiivisena. Äänettömänä sen ympärillä leijui ajatus; kehitystapahtuma.
Mitä tämä tarkoittaa, tapahtuuko tämä minussa? Mitä se tarkoittaa kaiken sen suhteen, mitä ympärilläni havaitsen ja tiedostan? Onko kaikessa siinä, mikä minussa ja maailmassa vajoaa alaspäin, kuitenkin hiljainen potentiaali? Miksi takerrun, yritän estää vääjäämätöntä vajoamista? Mistä oikeastaan yritän pitää kiinni? Miksi ripustaudun asioihin, jotka ovat mielestäni väärin, joiden pitäisi ehdottomasti olla jotenkin toisin? Miksi aina unohdan, että kuoleman tehtävä on palvella elämää? Mitä pelkään? Sitäkö, että pimeä sittenkin voisi voittaa? Sitäkö, että se mikä eilen oli elävää, ei saa kuolla, koska tulevaisuus on epävarmaa? Mitä konkreettisesti on se todellinen työ, joka nousee vajoavan ajatus-tunne-toiminnan-massan haudasta?
Työssäni tulen päivittäin kutsutuksi lasten ja nuorten ihmisten kokemusmaailmaan. Hekin ovat läpikäyneet jo monenlaista, mutta raikas tulevaisuuspotentiaali ei ole vielä syvälle haudattu. Lapsella on aikaa ihmetellä, aistia ja kokea, miltä tuntuu ikkunalaudallani olevan kiven ihmeen rosoinen pinta, viikko toisensa jälkeen. Lapsella on viisautta kertoa, että aikuiset ovat väsyneitä ja jaksamattomia, koska he ovat unohtaneet, miten kivaa leikkiminen on! Eikö tämä ole lapsen tapa kertoa, että vain rakkaus tekoon merkitsee? Kaikki muu uuvuttaa ja rasittaa. Ehkä uupumuksen ongelma ei olekaan siinä, että teemme liikaa, vaan että toimintamme lähde ja päämäärä on rakkaudeton.
Nollapiste. Aineeton tila, jossa rakkaudettomat teot kuolevat omaan painavuuteensa. Kukaan ei säästy tältä kivulta, jokainen sisunsa ja voimiensa mukaan pitää kiinni, kunnes ihmistä suuremmat voimat riisuvat kaiken sen, mikä ei kasva ikuisuuteen. Tämä on kuin luonnonlaki. Mutta onko niin, että kun opimme tietoisesti työskentelemään tämän lainalaisuuden kanssa – antautumaan nollapisteen kivulle ja rakkaudessa luomaan siitä käsin, vasta synnymme siihen vapauteen, joka on oikeastaan korkein päämäärämme?
”Mutta tähän tuskaan, tähän tragiikkaan sisältyvät samalla arvokkaimmat idut siihen, minkä täytyy olla rakentavana elämänä meidän alas painuvassa sivilisaatiossamme. Lopulta tulee kuitenkin syntymään tuskasta ja kärsimyksestä kaikki se, mikä avautuu elämässä kukanomaisesti, hedelmällisesti. "
Rudolf Steiner: Antroposofinen yhteisönmuodostus. Stuttgart 1923.
Kiven pinta on minustakin ihmeen rosoinen. Ja niin se tulee olemaan vielä pitkään. Toinen kivi on sileä, se on ollut toisenlaisten voimien muovattavana. Siinä ne ovat hiljaa, myös ihmeen rosoinen ja sileä. Enkä oikeastaan tiedä, kummasta pidän enemmän.
Seuraavien kirjoitusten teemana "Parantavat voimat ihmiskohtaamisessa".